Apua!
Sain tänään kysymyksen: mikä on ensimmäinen asia, jonka teet, kun olet virallisesti nomadi? Kun ovi takanani on mennyt kiinni viimeisen kerran? Ensimmäinen reaktioni ei ollut riemukas hyppely, vaan ajatus herätti kauhua. Apua!
Olen koko ikäni elänyt erilaisten aikataulujen ja vaatimusten, lukujärjestysten, kellonaikojen sekä velvollisuuksien mukaan. Kun ne kaikki otetaan pois, mitä jää jäljelle?
Mitä todella jää jäljelle? Vain minä ja maailma. Se on vapautta, jota olen janonnut, mutta se on myös vapautta, joka vaatii uudenlaista rohkeutta.
Toisaalta tällainen ajatusleikki on tarpeen, koska kaksi vuotta on pitkä aika helliä unelmaa. Se, että ei voi tehdä oikein mitään kovin konkreettista vielä, turhauttaa suunnattomasti. Voi miten toivoisinkaan että tililläni olisi 35000€ juuri nyt. Maksaisin velkani pois ja näin voisin aikaista lähtöäni vuodella.
Mutta nyt suljen silmäni ja mietin: mitä teen ensimmäisenä?
On kaunis kesäkuinen päivä. Aurinko paistaa ja linnut laulaa ulkona. Autoja kulkee kadulla. Asunto humisee tyhjyyttä.
Jääkaappi on pois päältä. Sen hurina ei kuulu enää. Se on putsattu ja sulatettu. Hellan tausta on siivottu, kaapit tyhjätty.
Käyn kaikki kaksi huonetta vielä läpi. Hyllyt on pyyhitty ja ikkunat pesty. Kurkistan vessaan. Avain kolahtaa tiskipöydälle. Jätän sen siihen.
Rinkka narahtaa, kun heilautan sen selkääni. Asettelen sen kunnolla. Paino tuntuu olkapäillä. Tiedän, että kun astun ovesta ulos, en enää saa ovea auki, koska avaimet jätän pöydälle.
Niin kuin aina lähtiessäni asunnosta viimeisen kerran, painan kämmenen asunnon seinää vasten: kiitos. Olit hyvä koti. Niin teen sittenkin, kun lähden.
Mitä teen ensimmäisenä kun ovi painuu lukkoon? Huokaisen. Sen minä varmaankin teen.
Olen tottunut siihen, että olemassaoloni arvo mitataan suorituksina: pidettyinä oppitunteina, hoidettuina asioina, täytettyinä kalenterisivuina. Nyt, kun katson pikku hiljaa, milli kerrallaan tyhjenevää kotiani, tajuan, että olen riisumassa yltäni paitsi tavaroita, myös vanhoja roolejani. Kuka on Matka-Akka ilman lukujärjestystä tai äänirautaa?
Ehkä se ensimmäinen asia ei olekaan mikään suuri sankariteko. Ehkä se on vain se, että istun alas ja opettelen olemaan. Ilman suorittamista. Ilman, että kukaan odottaa minulta mitään. Pelkkä huokaus.
Tänään se nimittäin iski. Myönnän. Kriisi. Tyhjyys. Tajusin, että olen riisumassa rooliani opettajana, kanttorina, äitinä, ja jäljelle jäi vain pelko siitä, että olen turha.
Lähtö tuntuu kaukaiselta ja haave tyhmältä. Mutta ehkä tämä on se hinta, joka vapaudesta on maksettava: on uskallettava olla hetki ei-kukaan, jotta voi tulla joksikin uudeksi.
