Se oli lokakuuta. Tarkemmin sanoen 6. päivä. Keskiviikko. Vuosi 1999.

Tilillä oleva 10 000 markkaa (1600-1700€) tuntui käsittämättömän suurelta. Opintolainarahoja.. 😁

Juhlistimme opiskelukaverimme 21-vuotissynttäreitä. Selitin baarissa innokkaana, miten mahtava vapauden tunne oli ollut, kun muutama viikko aikaisemmin olin ottanut ex temporena lentokoneen ja mennyt Helsingin kautta Tampereelle. Ihan tuosta vain. Aamukone, puoli kuusi lähtö. Suoraan baarista. Mahtava fiilis.

Kaikki parhaat ideat tulee yleensä valomerkin aikaan..  Hieman sammaltaen, kädet huitoen ja varmaankin tasajalkaa hyppien selvitin riemuissani hyvälle ystävälleni Antille, kuinka nyt meillä on mahdollisuus tehdä mitä vain, aivan mitä vain halutaan! Me ollaan nuoria, meillä on rahaa, maailman on auki!!!! Joensuun eka aamulento lähtee klo 5.30. “Hypätään sen kyytiin!” huudahtelin innoissani. Illan viimeisen tequilan myötä, idea oli Antistakin tosi hyvä. 

Otimme taksin ja ajoimme ortodoksiselle seminaarille. Hain koirarepun, Tessun, johon pakkasin passin, hammasharjan ja puhtaat alushousut. Ulko-ovella tajusin vielä, että puhelimen laturi voisi olla hyvä asia. Tämän jälkeen taksi vei meidät Lehmoon, josta Antti hiippaili hiljaa omasta huoneestaan mukaansa samat vermeet.

Ennen lentokentälle pääsyä ajoimme taksilla vielä kerran seminaarille, sillä muistin, että jääkaapissani oli vielä muutama bisse. Ne voisi olla hyvä ottaa mukaan odotellessamme lentokentän avautumista ja aamulennon lähtöä..

Helsinki-Vantaalla pää alkoi selvetä, hieno kuningasidea alkoi pikkuisen haalistua ja tietynlainen pohdinta järkevyydestä alkoi nostaa päätään. Silti, siitäkin huolimatta, päätimme, että jonnekin on lähdettävä. Olisi noloa käydä kääntymässä vain Helsinki-Vantaalla. Lopulta kädessämme oli lentoliput Madridiin ja paluulento viikon päästä keskiviikkona. Ei kun vain  check-in ja ..

Madrid, here we come

Saavuimme Madridiin torstai -iltana. Ajelimme taksilla Madridin keskustaan ja pohdimme mitä tekisimme ja minne menisimme. Yöpaikkakin puuttui. Meillä ei ollut paljoa rahaa, 10 000 markkaa ei siinä kohtaa enää tuntunutkaan niin suurelta summalta. Varsinkin kun aikamoinen summa oli mennyt lentolippuihin.

Ajoimme taksilla takaisin Madridin lentokentälle ja yövyimme odotusaulassa. Perjantai -aamun valjetessa sain jälleen kerran mahtavan kuningasidean: perutaan paluulento ja mennään junalla takaisin Suomeen. Ei siihen mene kauaa, ollaan nopeammin takaisin.

Ennen kuin aamu alkoi muuttua päiväksi olimme peruneet liput, seisoimme jälleen kerran keskellä Madridia miettien mitäs nyt…

Madridin juna-asemalla selvitimme virkailijalle tilannettamme: meidän pitäisi päästä Suomeen. Lipunmyyjä pyöritteli muutaman kerran silmiään, mutta varasi meille paikat yöjunaan joka veisi meidät Espanjan ja Ranskan rajalle.

En jatka matkaa, ennen kuin näen Eiffel-tornin!

Tukala ja ahdas yöjunamatka päättyi lauantai-aamuna Hendayaan, pieneen rajakaupunkiin Luoteis-Espanjassa. Junasta poistuessamme kävelimme asemalta sillan yli raiteiden toiselle puolelle ja kas, olimme tulleet Espanjasta Ranskaan. Söimme sen kunniaksi croissantit.  Matkamme jatkui viiden tunnin odottelun jälkeen luotijunalla Pariisiin.

Illalla Pariisin eteläasemalla, ilmoitin Antille, että en suostu jatkamaan matkaa ennen kuin olen nähnyt Eiffel-tornin. Lähdimme suunnistamaan ilman karttaa tai nykypäivän navigaattoreita. Lopulta löysimme itsemme tuon kuuluisan tornin alta. En tiedä miten päädyimme näkemään myös Riemukaaren. Se vain tupsahti eteemme.

Tallustelimme pitkin Champs-Élysées:tä ja pohdimme minne päin meidän kannattaisi lähteä. Ilta alkoi kääntyä yöksi. Uni alkoi painaa silmiä. Toisiimme nojaten, Tessu tiukasti sylissä, otimme pienet torkut jonkin pariisilainen apteekin portailla pienellä sivukujalla.

Aamuyöstä jatkoimme kävelyämme ja löysimme kuin löysimmekim itsemme Pariisin pohjoisen juna-aseman ulkopuolelta. Hieman viileä lokakuinen yö kalisutti hampaita. Olimmehan edelleen niissä vaatteissa joissa olimme lähteneet keskiviikko-iltana baariin. Lämmittääkseni itseäni ja hieman kalsaa fiilistä lauloin suomalaisia kansanlauluja, joihin humalaiset pariisilaiset aseman varjoissa reagoivat taputtamalla ja hurraamalla. Yö soljui rennoissa tunnelmissa eteenpäin. Kuuden aikaan sunnuntaiaamuna asema aukaisi ovensa, pieni sitkeä ihmisjoukko hajaantui ja mekin pääsimme jatkamaan matkaa..

Antti, emme varmaankaan ole Hampurissa

Saimme liput ensimmäiseen aamujunaan Kölnin kautta Hampuriin. Junamatka oli ihana. Saimme kahdeksan hengen looshin kahdestaan. En ollut nukkunut vaakatasossa muutamaan päivään.

Havahduin saksalaisen kuuluttajan ilmoitukseen. Olin aivan varma että naisen ääni kaiuttimissa kertoi meidän olevan Hampurissa. Herätin Antin ja hyppäsimme pois junasta. Juna jatkoi matkaa. Pieni puinen juna-asema nökötti hiljaisen kadun varrella. Katselin hieman hädissäni ympärilleni. “Antti, emme taidakaan olla Hampurissa…”

Olimme väärällä asemalla. Hampuri olisi ollut seuraava pysäkki. Oli rauhallinen sunnuntai-iltapäivä. Kaupat olivat kiinni, samoin kaikki rahanvaihtopisteet. Meillä ei ollut yhtään ainutta saksan markkaa. Juna-asemakin alkoi sulkea raukeana oviaan.

Emme varsinaisesti tienneet missä olimme. Yksinäinen bussipysäkki seisoskeli tien toisella puolella. Tolppaan kiinnitetystä kartasta näimme, että siitä kulki bussilinja Hampuriin. Emme siis voineet olleet kaukana……

Noin neljän tunnin bussipysäkiltä toiselle taaperruksen jälkeen päädyimme lopulta Hampurin juna-asemalla. Raahauduimme rahanvaihtopisteelle. Rahat saatuamme jouduimme viimeisillä voimilla juoksemaan pää kolmantena jalkana lipputiskille, joka oli juuri sulkeutumassa. Aamujuna Mälmööseen lähtisi ennen lippupisteen aukeamista. Junalippu taskussa käperryimme laiturilla olevalle penkille odottamaan.

Eriskummallinen junamatka

Toisiimme nojaten nuokahtelimme junan matkatessa eteenpäin. Yhtäkkiä kovakourainen tönäisy herätti meidät. Saksalainen poliisi tai tullimies seisoi kollegansa kanssa meidän vieressä. Ymmärrän että hän kysyy saksaksi puhummeko saksaa johon ravistan kiivaasti päätäni. Antti yrittää hieman hymyillen osoittaa että “vähän”.

Poliisi vaihtoi englantiin ja kyseli mistä tulemme. “Madridista”. Miksi? “Tuota……” Miten selität vihaiselle saksalaiselle poliisille että “noh, meillä oli kaverin synttärit Joensuussa ja joimme hieman liikaa ja…….” Toinen poliisi katsoi tiukasti Tessua. “Onko tuo teidän?” Nyökkään. Poliisi ottaa Tessun ja tekee sille hyvin särmikkäästi ruumiin tarkastuksen. Tavarat otetaan ulos, pehmusteita otetaan ulos.. Tajuan… meitä luullaan huumekuriireiksi..

Antti kutsutaan poliisin mukana sivummalle, minuun ei kosketa. Heillä ei ole naispoliisia mukana. Toinen poliisimies katsoo minua tuimasti ja osoittelee vaunun muiden matkustajien tavaroita. “Onko tämä teidän?” Ei. “Onko tämä?” Ei. “Teillä on vain tuo koirareppu ja te olette tulossa Madridista..” Joo… Poliisista näkee että hän ei usko minua. Yritän hymyillä, mutta poliisi ei vastaa hymyilyyni.

Antti palasi takaisin ja istuutui viereeni. Poliisit puhuvat jotain saksaksi. “Selvä, kiitos yhteistyöstä,” toinen murahtaa ja poliisit poistuvat. Junavaunullinen vieraita saksalaisia ihmisiä tuijottaa meitä. Mieleni tekisi vilkuttaa, mutta istun vain paikallani hieman pöllämystyneenä silitellen Tessua joka on juuri saanut elämänsä tyhjentävimmän kokemuksen.

Juna kolkuttelee eteenpäin, mielenkiinto meitä kohtaan lopahtaa ja pikku hiljaa vajoan jälleen horrokseen pää Antin olkapäätä vasten.

Avaan silmäni. Juna on pysähtynyt. Ikkunasta ei vilisee maisemia vaan lasin toisella puolella on vaalean harmaa seinä. Tuijotan ihmeissäni ulos. Missä kummassa me olemme? 

Astun ulos junan vaunusta. Tajuan että olemme laivassa. Matka Malmöseen kulkee Kööpenhaminan kautta, osittain laivalla. Hieman pelokkain askelin nousen metalliset portaat ylös, ovessa on pyöreä ikkuna. Astun raikkaaseen merituuleen. Kaiteen toisella puolella kohisee aallokko. Katselen merta. Enää ei ole pitkä matka.

Lähellä mutta silti niin kaukana

Vaihdoimme Kööpenhaminassa bussiin, joka vei meidät satamaan ja katamaraanilla Malmöseen. Ruotsi ja sitten olisimme Suomessa. Maanantai alkuilta. Bussiasema oli vielä auki, yöbussilla pääsisimme Tukholmaan. Matkassa oli enää yksi haaste: rahat riittävät 80km päähän Tukholmasta olevaan pieneen kylään. Rahat on yksinkertaisesti loppu.

Katselimme bussiaseman vieressä olevaa rekkaparkkia. Menisiköhän joku noista Tukholmaan. Rekkoja tuli ja meni. Jostain syystä uskallusta kyydin kysymisestä ei ilmaantunut. Pohdimme ja mietimme. 80km kävely lokakuussa, suht vähissä vaatteissa ei onnistu. Painelimme lippuluukulle: liput niin pitkälle kuin tällä rahalla pääsee.

Yöbussi lähti, Antti nukahti vieressäni. Myös muut matkustajat tuntuivat pikku hiljaa vaipuvan uneen. Valvoin. En saanut unta. Meillä olisi Antin kanssa n. 534km aikaa.

Kilometrit soljuivat. Kului tunti, toinen. Tuijotin eteeni ja mietin. Lopulta en keksinyt muuta keinoa. “Anteeksi,” sanoin ja kurkin bussi etuosassa olevan verhon taakse. Kuski ja toinen mies katsahtivat minuun. Meillä on lippu, johonkin, selitin, mutta meidän pitäisi päästä Suomeen. Kuski katsoi taustapeilin kautta ja hymyili. Huojennuin. “Mene nukkumaan, herätys on Tukholmassa.” Kiitin ja istahdin hiljaa Antin viereen. Silmät painuivat kiinni ja seuraavan kerran heräsin Tukholmassa.

Kohta kotona

Tuijotimme Tukholman satamassa olevia Viking Linen alusta. Kohta olisimme kotona. Ainoa haaste oli edelleen se, että rahat oli loppu.

Katselimme kun matkustajia siirtyi laivaan. Oli tiistaiaamu. Otin puhelimeni ja selasin kavereita. Kotiin en voinut soittaa, he eivät tienneet missä olin ollut. He luulivat että olin kuumeessa Joensuussa. Antti kiersi ympyrää ja katsoi kelloa. Laiva lähtisi pian.

Soitin helsinkiläiselle kanttoriopiskelijalle. “No mutta tuhlaajapoika ja -tyttö… Teidän matkaa on puitu täällä..” niin no, tuota… yksi ongelma. Kaverini nauroi katketakseen, kun selitin että olimme Tukholmassa ja nyt matka tyssäsi tähän.

Hetken pohdittuamme tilannetta, kaverini sai idean. Hän lähti kiireesti lähellä sijaitsevaa Viikkarin toimistoa ja ostaisi liput, antaisi varausnumerosi joilla pääsisimme laivaan. Paras kuningasidea tällä matkalla. Ja kaiken lisäksi, toimiva sellainen. Vartti ennen laivan lähtöä kävelimme laivaan sisään.

Merimatka sujui katsellessa maininkeja ja muistelemalla matkaa. 25 markkaa jäljellä. Saimme kaksi pizzan palaa kahvilasta. Tiistai alkuillasta astelimme laivasta Helsinkiin. Liput ostanut kaverimme oli meitä vastassa satamassa. Hän vei meidät kotiinsa, tarjosi jauhelihasoppaa, suihkun ja puhtaita vaatteita.

Iltajuna vei meidät Joensuuhun. Olimme päässeet kotiin, 24h ennen paluulentoamme Madridista.