……kauan, kauan sitten, noin kuukausi tästä taaksepäin, tila, jonka valkoiseen seinään piirtyi sälekaihtimista harmaita raitoja katuvalojen säteistä. Ulkona autot huurtuivat, värit vaalenivat, kun kuura maalasi autoihin valkoisen pinnan.

Pakkanen pyrki pääsemään tilaan, mutta sitä ei oltu kutsuttu. Se yritti nipistellä lattialaminaatin läpi. Se koitti tarttua tilassa olevan pöydän jalkoihin. Se kosketti varoen varpaita, jotka pöydän ääressä istuva nainen oli verhonnut kaksin villasukin, mutta se joutui liukenemaan pois. Nainen ei huomannut kylmyyttä. Hän vain katseli yöhön verhottomasta ikkunasta.

Monia kuukausia sitten sulkeutuneen oven kolahdus tuntui kaikuvan seinissä olevissa varjoraidoissa. Aivan kuin ovesta kulkenut, ei olisi halunnut lähteä. Aivan kuin se olisi halunnut vielä jäädä. Pysyä. Pitää maailman muuttumattomana. Mutta vaihtoehtoja ei ollut. Aika pakotti sen menemään.

Nainen piteli kaksin käsin teekupista ja huokaisi. Huokaus viipyili keittiön kaapeissa. Levittäytyi asunnon pinnoille. Se peitti alleen kaiken, kunnes haipui näkymättömiin. Se vei oven sulkeutumisesta aiheutuneen kolahduksen kaiun mennessään.

Nainen laski kupin pöydälle ja näytti odottavalta. Hiljaisuus istahti naista vastapäätä ja katseli silmät täynnä ymmärrystä. Hänen saapumisensa oli odotettavissa, välillä ollut jopa toivottua, mutta nyt todellistuessaan hämmennystä herättävä. Hiljaisuus tuntui kuitenkin ystävälliseltä. Ystävältä. Melkein rakastetulta.

Vielä hetki sitten, naisen elämässä oli ollut ääniä. Paljon ääniä. Vaativia huutoja. Iloisia kiljahduksia. Lämpimiä kujerruksia. Vihaista sähinää. Elämästä kertovia ääniä. Mutta nyt ne olivat menneet. Ovesta maailmaan. Kukin omaan elämään. Niin asioiden kuului mennä. Niin oli tarkoitettu. Niin oli hyvä.

Hiljaisuus katseli naista arvioivasti. Ei vihaisena, ei luotaan työntäen, vaan aivan kuin tutkien mikä nainen oikein oli. Hetken katseltuaan hiljaisuus kohotti kätensä ja viittasi oven suuntaan.

Yksinäisyys nosti arvokkaasti silinterihattuaan tervehtiessään hiljaisuutta. Hänen violetti hännystakki kiilteli katuvalon kajastuksessa. Yksinäisyys kumarsi naiselle ja istuutui pöydän ääreen.

Hetken he istuivat ja vain katselivat toisiaan. Ikuisuuden jälkeen nainen nyökkäsi, Hiljaisuus valapastui,  Yksinäisyys virnisti iloisesti.

Nainen rullasi pöydän päällä olleen vanhan paperirullan. Paperi tuntui pehmeältä. Sen reunat olivat halkeilleet ja repeilleet, aivan kuin sitä olisi availtu ja suljettu kerran jos toisenkin. Näin ei kuitenkaan ollut, koska aika ei ollut ollut oikea. Paperia ei ollut ollut olemassa ennen tätä. Se oli ollut olemassa vain jossain aika-avaruuden pehmeissä poimuissa. Se oli odottanut kauan realisoitumistaan.

Nyt oli oikea hetki. Nainen tiesi sen sydämessään. Hiljaisuus oli mahdollistanut sen ilmaantumisen pala kerrallaan näinä kuukausina, kun nainen oli työstänyt oven sulkeutumisesta aiheutunutta tyhjiötä. Hyväksyessään yksinäisyydeltä tulleen kaveripyynnön, nainen oli saattanut paperin näkyväksi.

Sen ylälaidassa luki suurin kirjaimin Vapaa kulkemaan. Nainen katseli avautunutta kuvaa hymyn kare huulillaan. Hiljaisuus nyökytteli hyväksyvästi. Yksinäisyys näytti innokkaan tuumivalta.

Katseltuaan keittiön pöydän päällä olevaa kuvaa nainen tunsi rahinaa villasukkien alla. Hiekan pienet jyvät liikkuivat aaltojen tasaisessa rytmissä jalkojen alla. Tuuli pörrötti naisen hiuksia, vaikka hän näki keittiönpöydän edessään. Hiljaisuus hymyili vinosti.

Yksinäisyys nosti kapean, pitkän sormensa pystyyn. Nainen heilahti. Merenranta vaihtui junanvaunuun. Maisema vilisi ikkunan takana, vaikka kuuraan peittyvät autot pysyivät edelleen paikallaan yön kylmyydessä. Nainen nauroi. Ääni kimposi tiskiharjasta kattilan kanteen. Se jäi pyörimään hetkeksi pyykkikorin uumeniin.

Raju pysähdys rysäytti junan raiteilta. Vaunu viisti vihaisena maata, repien juurineen puun jos toisenkin. Nainen katsoi säikähtäen ympärilleen. Pelko istahti tyynesti hajareisin tuolille, jonka oli kääntänyt itselleen. Hänen vastustamattomuus piti naista otteessaan. Kuinka helppoa olisi lähteä Pelon mukaan ja unohtaa.

Yksinäisyys katsahti Pelkoa varoittavasti. Pelko pyöräytti silmiään, rentoutui kihelmöiväksi jännitykseksi. Hiljaisuus hymisi sävelmää, joka on olemassa vain tähtien välissä. Nainen rauhoittui. Pelko otti naista kädestä ja silitti sitä. Vielä ei ole aika. Ehdit rauhassa tottua ajatukseen. Sitä paitsi on vielä tehtäviä, velvollisuuksia. Nainen nyökkäsi.

Nainen nousi ja katseli ympärilleen. Tiskikone oli pyörinyt, elämä liikahtanut hetken jälleen eteenpäin. Nainen näki hiljaisen yksinäisyyden ja yksinäisen hiljaisuuden, mutta se ei ollut pimeää eikä surullista. Se oli pehmeyttä, joka ympäröi naisen maailman.

Suuri suunnitelma alkoi kehittyä..