Sanotaan, että ihminen on muistojensa summa. Jos se pitää paikkansa, koen olevani tällä hetkellä melkoinen sekoitus haalistuneita valokuvia, vanhoja päättötodistuksia, vuosikalentereita, lasten ja omia piirustuksia taaperovuosilta, äitienpäiväkortteja ja vanhempieni rakkauskirjeitä.

Osa muistoista tuntuu painavilta, osa kevyiltä kantaa. Osa on kultareunaisia ajatelmia pään sisällä ja osa….. AAAAAAAAAAAARGH tavarana keskellä olohuoneen lattiaa.

Isäni kuoli syyskuussa 2023, äitini 10 vuotta aiemmin. Vaatteet ja  huonekalut ovat helppoja ja yksinkertaisia. SPR ja kaatopaikka, kaksi parasta asiaa siihen kohtaan.

Mutta mikä on vaikeaa….? MUISTOT!! Voin sanoa että menee hermot! 😖🫨😵‍💫😵

Olen tässä nyt kolmen vuoden ajan käynyt läpi sitä paperi- ja valokuvavuorta, mikä heiltä jäi. Nyt se on selätetty – ainakin suurimmaksi osaksi.

Nyt on vuorossa omat muistot. Haluan olla kahden vuoden päästä velaton mutta myös ilman turhaa materiaalista painolastia.

Käydessäni läpi vanhempieni muistoja aloin miettimään mikä merkitys minulle tärkeälle paperille/valokuvalla/kirjeelle on omille lapsilleni. Kun minä poistun tästä ajasta, onko kaikilla mahdollisilla valokuvilla, taaperopiirrustuksilla, päiväkirjalla väliä?

Miksi ylipäätään haluan kerryttää itselleni valtavaa muistojen arsenaalia?

Muistoja on selvästi kahdenlaisia. On muistoja, jotka muistuttavat toisesta ihmisestä ja sitten on muistoja, jotka muistuttavat minua itsestäni.

Vauvakuva isästä ja äidistä ovat vain yksinkertaisesti kauniita ja haikeita. Samoin omien lasten lapsuudesta ja kasvusta kertovat valokuvat. Lapsilta saadut äitienpäivälahjat.. Ajatuskin poisheittämisestä särkee sydämen. Ne kuuluvat muistolaatikkoon. Kun minusta aika jättää, voi lapseni pähkäillä, huokailla ja tuskastua niihin.. 😅

Entäs itsestäni kertovat valokuvat, piirustukset, lapsena kirjoittamani kirjat.. kertovatko ne minulle siitä että olen ollut olemassa? Muistuttavatko ne mistä olen elämäni polkua lähtenyt kulkemaan? Vai onko se vain itsekeskeistä minä-kulttuuria? Miksi niitä on vaikea heittää pois?

Nykypäivänä lataamme nettiin paljon kuvia itsestämme ja meille tapahtuvista asioista. Hyvä puoli niissä on, että ne eivät täytä nurkkia ja kaappien syövereitä.

Mutta onko innokas itsestä kertominen (vaikka näin bloginkin kautta) pyrkimys tehdä itsensä näkyväksi ja edes hippusen verran kuolemattomaksi? Haluanko jättää jälkipolville kerrottavaa itsestäni? Katsokaa mitä olen tehnyt, mitä osannut, miten taitava olin.. Että edes joku muistaisi?

Faktahan on että jos tavallinen maan päällä kuljeskeleva persoona ei tee mitään todella suurta ja merkityksellistä, hyvässä taikka pahassa, hän unohtuu parissa sukupolvessa.

Sukututkimuksen kautta päädymme kenties nimeksi sukupuuhun tai lapsenlapsen lapsemme ihmettelevät kuvaamme niin kuin minä nähdessäni vanhempieni jäämistössä kuvan isäni isän äidistä Annasta. Anekdoottina tiedän puolestaan Annan isästä (eli isoisäni isoisästä), että hän oli kulkukauppias, wanhan ajan laukkuryssä, jonka maantierosvot tappoivat jossain Pietarin ja Salmin välillä. Miltä hän näytti tai millainen hän oli ihmisenä, sitä ei tarina kuitenkaan kerro. Hän on pienen tarinan hahmo, kasvoton ja historiaton.

Onko unohdus kuitenkaan pahasta? Kun kuolen, minut lasketaan Äiti-Maan helmaan. Sinne maadun ja siellä olen. Tai tuhkani ripotellaan tuulen kuljetettavaksi. Kukaan ei muista sitä että tänään möläytin jotain hölmöä tai olin hieman nolo ensitreffeillä. Toisaalta se tuntuu aika lohdullista.

Olen keski-ikäinen ja selvästi lähestymässä villin viisikymppisen tilaa. Joku on joskus sanonut että se on uusi murrosikä. Odotan sitä innolla. Toisaalta kauhulla. Tiedostaen että sitä seuraa vanhuus ja sitä seuraa… Nii-in..  elämän päätös.

Ehkäpä juuri siksi minä olen nyt tässä. Raivaamassa tilaa uusille muistoille, koska ne vanhat alkavat jo tulla korvista ulos ja valtaavat tilaa kaapeista ja sängyn alta. Ja rehellisesti sanottuna, kuka niitä kaikkia edes tarvitsee? Joskus on päätettävä irti, joskus on hyvä unohtaa.

Ehkäpä on parempi muistaa, että elämä on retki ja keskittyä siihen, miltä tuntuu olla tällä matkalla eikä jumittaa siihen mitä on jäänyt taakse.